Nuoruudesta

This began with a few quick sentences, inspired by a few sentences and written down after reading today's papers. There was an article on the german award-winning writer Eugen Ruge in Helsingin Sanomat and, well, the few quick paragraphs developed into a text that really hasn't got much to do with the author or the book or the author itself, maybe it's an essay of sorts, I don't know. I did go for a more formal, finished style. Anyway, since it's very much a product of a certain day and a certain moment, I felt the need to publish it today. And yeah, it's in finnish.

Miksi nuoruutta ihannoidaan nykyään niin tolkuttomasti? Miksi nuoruudesta pidetään epätoivoisesti kiinni? Miksi siihen kohdistetaan niin paljon odotuksia? Miksi se on niin arvokasta? Ikäkriisistä, kokemusten ja saavutusten puutteesta kärsivät nuoret ovat merkillinen ilmiö. Olen itsekin sellainen. Kirjoitan osittain siksi, että haluan kuuluisaksi. Ihmisten mieliin, historiankirjoihin ja kollektiiviseen muistiin! En häpeä myöntää sitä. En ole ainoa.

Ennen kaikkea, haluan sinne pian. En ole ainoa. Kysymys kuuluu: miksi minulla on niin kiire tulla julkaistuksi ja päästä lehtiin? Miksi kolmekymmentäviisivuotiaana saatu tunnustus ja huomio ei olisi enää yhtä arvokasta minulle kuin kahdenkymmenenkolmen ikäisenä? Nuoruus vain on niin oleellinen lisä. Ei neljäkymppisenä enää voi olla "ikäisekseen kypsä", silloin pitää erottautua puhtaasti, räikeästi, olla muita selkeästi parempi. Ehkä en luota kirjoittajan kykyihini? Ei, pelkkä "onpa se nuori" -lisä ei ole se syy. Tämä koskee kaikkea. Haluan mahdollisimman paljon nyt, nyt kun olen vielä nuori, haluan kokea kaiken nuorena, haluan kokea asioita ensimmäistä kertaa tässä iässä sillä ne eivät välttämättä herättäisi minussa yhtä vahvoja tunteita vanhempana. Vai onko näin? Voihan olla, että mitään oikeaa aikaa kokemuksille ei ole, ehkä sillä ei ole mitään väliä. Einmal ist keinmal: en voi vertailla valintojani, kerran tapahtunutta ei koskaan tapahtunutkaan.

Tunnen monia, jotka ovat valittaneet ikäkriisiä alle 25-vuotiaina. Jopa teini-ikäiset potevat sitä nykyään. Ja mikseivät potisi? Olemme ympäröineet itsemme ihmelapsilla, nuorilla lupauksilla ja vielä nuoremmilla tähdillä. Talent- ja laulukilpailut nostavat tasaisesti valokeilaan kuusitoistakesäisiä lahjakkuuksia. Kirjallisuuskriitikot ja kustantajat asettavat nuoria kirjoittajia jalustalle kituvan kirjallisuusalan mediaseksikkyyden ja myynnin edistämiseksi. Maailman rikkaimpien joukossa on yhä enemmän alle kolmekymppisiä. Nuoret tähdet myyvät. Nuoruus on haluttua, sillä sehän on mahdollisuuksia, unelmia, avoimia ovia ja kulkemattomia polkuja. Takana niin vähän, edessä kaikki. Silloin on aika matkustaa ja tavata uusia ihmisiä. Ei keski-iässä enää. Silloin sulkeudutaan ”omaan arkeen”, ”omaan kotiin”, ”yhteiseen aikaan”, juurrutaan tuttuihin huoneisiin ja mukaviin tottumuksiin. Yhteiskunnan silmissä ja (mikä surullisinta) ihmisten mielissä irtiotot, uudet alut, mahdollisuudet ja unelmat on keski-iässä jo menetetty. Ne ovat saavuttamattomissa, niiden aika on silloin jo mennyt tai ne on enimmillään typistetty rahalla hankittaviksi asioiksi: uusi auto, uusi tukka, uudet farkut tai ulkomaanmatka. Täyskäännöksen tai edes hieman jyrkemmän kurvin elämässään tehneitä ihastellaan harvinaisuuksina (tai hyljeksitään luonnottomina). He ovat jotain, mitä makasiiniohjelmien, aamutelevision, iltapäivä- ja naistenlehtien keski-ikäinen kuluttajakunta voi ihastella ja kadehtia. Heistä tehdään myyttejä, jotka vahvistavat vakiintuneita näkemyksiä siitä, millainen on normaali länsimainen elämä. Keski-iässä ihmiset ovat asettuneita ja siten alistuneita, sillä he ovat kahlehdittuina kiinni niissä asioissa joita he ovat hankkineet suuren yhteenkuuluvuuden kaipuun, näennäisen vastuuntunnon, muilta omaksuttujen arvojen ja tavoitteiden tai silkan pelokkuutensa vuoksi. He ovat sidottuja asuntoon, asuntolainaan, perheeseen ja uraan. Niistä ei viitsitä päästää irti, niille ei etsitä tai edes mietitä vaihtoehtoja. Kyse ei olekaan siitä, mitä nuoruudella tai keski-iällä tai vanhuudella on tarjottavanaan (suurimmaksi osaksi sitä samaa, elämää kaikkine vaihtoehtoineen ja monimuotoisuuksineen), vaan siitä, millaiseksi moderni kulutusyhteiskunta ja media ovat muovanneet käsitystämme ihmiselämän vaiheista, miten nuoruutta myydään nuorille.

Toki nuoruutta on aina palvottu. Onhan nuori ihminen kiistatta elinvoimainen, lisääntymiskykyinen ja fyysiseltä suorituskyvyltään parhaimmillaan. Mutta ihmiskunnan varhaishistoriassa näillä asioilla oli enemmän merkitystä. Nykypäivänä moni elämä ei ole enää selviytymistaistelua eikä lisääntyminen elinehto. Elintasosairauksia täynnä oleva ylipainoinen ja veltto länsimaalainen elää paljon vanhemmaksi kuin uutterat edeltäjänsä vuosituhansia sitten. On kuitenkin totta, että menemme vähitellen huonoksi. Lonkkavaivat ja selkäkivut, nivelsäryt ja iän myötä todennäköisemmiksi käyvät sairaudet ovat ikääntymisen kiistattomia haittapuolia. Elimistö rappeutuu, sille ei voi mitään. Mutta olisi typerää ajatella, että ihmisille myytäisiin nuoruutta vetoamalla terveyteen, varsinkaan nuorille. Ei, nuoruudessa nimenomaan tavoitellaan riskejä. Ei silloin mietitä terveyttä. Lonkkavaivoille ei suoda silloin ajatustakaan. Ihminen on parikymppisenä kuolematon!

Nuorille myytävän nuoruuden viehätysvoima perustuukin nykyään ennen kaikkea kahteen asiaan: sosiaaliseen asemaan ja ulkonäköön. Nämä tulevat yleensä samassa paketissa.

Niin, ulkonäkö. Tuskin kukaan meistä iloitsee rypyistämme. Niiden kanssa elämisestä, ja oman vanhenemisensa hyväksymisestä ylipäätänsä, on kuitenkin tullut yhä vaikeampaa monille. Ihmiset käyttävät rahaa kosmetologiatuotteisiin pitääkseen kiinni nuoresta kuvastaan, joka on kuitenkin tuomittu kulumaan. Kuten mainitsin, nuoruuden tavoittelussa jahdataan niin ulkonäköä kuin sen suomaa sosiaalista asemaakin, johon yhdistetään optimistisesti (ja valheellisesti) vaihtoehtojen ja ”polkujen” runsaus. Ihmiset käyvät sinnikkäästi yli kolmekymppisinä yökerhoissa joissa kävivät nuorina ja elävät kuten elivät parikymppisinä pitääkseen kiinni nuoren ihmisen sosiaalisesta asemasta. He haluavat säilyä yhteiskunnan silmissä nuorina, joko tunteakseen vielä olevansa tuossa kuvitellussa tienristeyksessä tai antaakseen sellaisen vaikutelman.

Mitä tulee nuoruuden suomiin sosiaalisiin etuihin, katsoo yhteiskunta nuorta eri kulmasta kuin aikuista. Mitä nuoremmalla iällä ihminen on saavuttanut tai tehnyt jotain merkittävää, sitä arvostetumpaa se yhteiskunnan silmissä on. Lahjakas nuori voi valloittaa maailman. Lahjakas aikuinen ohjataan kurssille, uuden harrastuksen pariin.

Nuoria arvostellaan eri kriteerein. Pienet virheet pistetään iän piikkiin. Vanhemmilta ihmisiltä vaaditaan enemmän, sillä heille iästä ei ole enää hyötyä (vaikkakin kyllin vanhana se voi olla pieni, sympaattinen lisä). He ovat kuin valmiita, heitä tarkastellaan puhtaasti ominaisuuksiensa vuoksi (eikä ikä ole sellainen). Toisaalta heillä uskotaan olevan tuota myyttistä elämänkokemusta, joka antaa perspektiiviä, karsii harhaluulot, liimaa jalat maksetun maan pintaan ja leikkaa unelmilta siivet. Elämänkokemus on hyvin usein eufemismi kyynisyydelle, syy olla syttymättä, syy olla sytyttämättä.

Lahjakkaalle nuorelle syötetään mielikuvia kutsumuksesta, mutta pohjimmiltaan kyse on vain urasta muiden joukossa. Meitä ohjataan jo lapsuudesta lähtien valitsemaan jokin kuvitteellinen polku. Mikä sinusta tulee isona? Haaveillessaan nuoret suunnittelevat yleensä uraa, vaikka rocktähteyttä tai kirjailijan ammattia ei uraksi mieltäisikään. Kolmattakymmenettä tai neljättäkymmenettä (ja kyllä, nykyään jopa kahdettakymmenettä) ikävuottaan lähestyvä ihminen kaipaa nuoruuttaan juuri tuon (näennäisesti vain siihen ikävaiheeseen liittyvän) vapauden vuoksi: uran voi valita vain nuorena. Vanhempana tehdään vain töitä, vastasivat ne sitten urasuunnitelmia tai ei. Tämä on kuitenkin loppujen lopuksi nuoruutta hysteerisesti ihannoivan yhteiskunnan harha: kysymys ”Mikä sinusta tulee isona?” voidaan ymmärtää myös toisin: ”Mitä sinusta tulee myöhemmin?" Ihminen on aina yhtä vapaa, enkä tarkoita nyt talouden kaltaisia muodollisuuksia. Toki nuorten on vanhempien helmoissa ja heidän rahallisen tukensa avulla helpompi pähkäillä ja putsata pöytä, unelmoida ja aloittaa alusta, mutta näiden asioiden tulisi aina olla ilmaisia ja kaikille mahdollisia varallisuuteen, ikään tai elämäntilanteeseen katsomatta.

Päätän tämän kirjoituksen siihen ajatukseen, mistä se syntyi. Eugen Ruge mainitsi haastattelussaan, että jopa DDR:n kaltaisissa diktatuureissa elettiin normaalia elämää: mentiin naimisiin, saatiin lapsia, oltiin onnellisia ja onnettomia. Aloin miettiä: murehtisinko vanhenemistani, saavutuksieni tai kokemusteni määrää, odotusteni täyttymistä ja täyttymättömyyttä, jos olisin ollut nuori esimerkiksi DDR:ssä? Mitkä olisivat nuoruuteni odotukset ja unelmat diktatuurissa tai kehitysmaassa? Entäpä millaisia ne olisivat olleet sata vuotta sitten? Kuinka monet näistä nuoruudelle asettamistani odotuksista liittyvät ympäristöön ja aikaan jossa elän, tähän kulutusyhteiskuntaan, kilpailuyhteiskuntaan, sen materialistis-sosiaalisiin arvoihin, sen kärsimättömään ja hedonistiseen henkeen? En päässyt tarkkaan lopputulokseen, mutta tuo ajatus, oikeastaan näky itsestäni DDR:ssä, sai minut jälleen kerran pohtimaan vanhenemisesta kumpuavaa ahdistustani.