Ainekirjoitusta

Huomaan itsessäni riippuvuuden oireita. Olen jo kuukausien ajan huomannut ajattelevani ainetta päivittäin.

Huolestuttavaa on se, että joudun päivittäin kieltäytymään. Ja ilman ehdotusta ei voi kieltäytyä, oli ehdotus sitten ääneen lausuttu tai äänetön. Joka päivä siis kysyn itseltäni: "Miten olis?"

Riippuvuus ei välttämättä ole vielä kehittynyt kohdallani fyysiseksi, mutta minulle on selvästi muodostunut mentaalinen riippuvuus aineeseen. On vain ajan kysymys, milloin myös elimistöni hoksaa olevansa koukussa.

Ja onko oikeastaan väliä, milloin niin käy? Mielestäni olen jo ylittänyt viihdekäytön ja riippuvuuden rajan. Joudun joka päivä tekemään tietoisen valinnan, otanko vai enkö. Joudun ajattelemaan käyttöäni, laskeskelemaan ja punnitsemaan: milloin otin viimeksi, kuinka paljon otin viimeksi? Ennen kaikkea, milloin voin ottaa seuraavan kerran?

Miten annoin itselleni käydä näin?

Jos en olisi jo lapsena ottanut ylimääräistä. Jos vain heristellyt sormet olisivat jättäneet jäljen. Jos en olisi yläasteella naureskellut piirtoheittimen vieressä epämukavan oloisena pönöttäneen poliisisedän jutuille itsensä kuorineesta appelsiinimiehestä, olisinko oppinut välttämään kierteen? Vai voiko ihminen loppujen lopuksi mitään tälle universaalille spiraaliliikkeelle, johon niin moni ajautuu, huolimatta kaikista heristellyistä etusormista, terapeuteista ja tuomarin nuijista ja valistuskalvoista; huolimatta poliisisedistä ja kaikista asfalttiin päättyneistä houreisista neitsytlennoista, joista he meille kertovat vielä kun pienet sormemme hädin tuskin yltävät kietoutumaan liimatuubin ympärille?

Tässä sitä nyt ollaan, joka päivä kieltäytymässä tai antamassa periksi. Tuskin silloin voi harrastuksestakaan puhua.

Olin nähnyt aineen käyttöä lapsuudestani asti. Olin seurannut kavereideni kokeiluja ja huomannut kuinka kokeilut yleistyivät jokapäiväiseksi käytöksi. Itse en aineeseen koskenut, mutta jos kaikki ympärillä käyttävät, on vaikea itsekään olla kokeilematta. Ympäristön paine ei ollut kova, se oli huomaamaton. Jos lähimmäisillesi, ystävillesi, jopa perheenjäsenillesi aine on arkipäivää, ei se sinustakaan oudolta vaikuta. Päinvastoin.

Ensimmäinen kokeilu tapahtui hyvin nuorena, ja se oli muistaakseni epämiellyttävä. Sitä paljon myöhemmin seuranneita kertoja, niitä "ensimmäisiä kertoja", ei edes muista, ne eivät tehneet vaikutusta. Tuli otettua kaiken ohessa ja muiden mukana, sekoituksina ja johdannaisina. Muistikuvia ei juuri jäänyt. Kai oli kivaa.

Kului aikaa, ei kiinnostanut, oli muutakin. Eräänä päivänä ei välttämättä kiinnostanut, olisi ehkä ollut muutakin, mutta päätti "kokeilla". Toisin sanoen, asiasta (aineesta) teki numeron. Raivasi sille tilaa, pyhitti sille hetken, antoi vain sille aikaa. Sanoi, että "jos nyt sitten minäkin" tottuneiden ja innokkaiden silmien alla. Aina mahtuu mukaan yksi. Kunnolla vaan...

Ja kivaa oli. Elimistö reagoi, sen huomasi jo puhuessa, virtsatessa, ajatellessa. Kaikki ei ollut kunnossa, ja mikäs sen hienompaa! Olo oli pingottunut ja kireä, mutta hyvällä tavalla: nyt nuoralla voi jo kävellä! Tarmoa riitti, ideoita ja ajatuksia virtasi ja niiden sanominen ääneen tai kirjoittaminen ylös tuntui hyvältä, suorastaan välttämättömältä. Ymmärsin, etteivät ihmiset ympärilläni turhaan käyttäneet tuota ainetta. Tuossako aineessa oli piilotellut kaikki se energia, joka minulta uupui?

Ystäväni, ajat sitten riippuvaisiksi tulleet, hymyilivät vinosti kertoessani innoissani vaikutuksista. "Voi kun itse vielä tuntisi noin", he sanoivat. Heille aine oli jo muodostunut osaksi "normaalia" olotilaa, päivärytmiä ja elämää. He huomasivat puutteen paremmin kuin aineen vaikutukset. He ottivat ainetta toimiakseen, pysyäkseen kunnossa, kun taas minä halusin mennä epäkuntoon.

Ja nyt olen vähitellen huomannut haluavani joka päivä pyhittää tuolle aineelle hetken. Siitä on tulossa osa elämääni. Olen tulossa riippuvaiseksi. Olen pian kunnossa.

Puhun tietenkin kahvista.

Kahvi on siitä mielenkiintoinen nautintoaine, että se selvimmin peilaa nautintoaineiden ja yhteiskunnan välisiä suhteita ja (hih) riippuvuuksia.

Riippuvuus on yhteiskunnan silmissä lähes poikkeuksetta negatiivista (ainakin silloin, kun se ei tuota veroja). Niinkin myönteiset ja yhteiskuntaa tukevat asiat kuin seksi ja työ voi vetää överiksi, ja silloin tarvitsee apua. Mutta kun riippuvuus suuntautuu johonkin vähemmän abstraktiin, esimerkiksi nautintoaineisiin tai päihteisiin, silloin ansaitsee rangaistuksen tai ainakin paheksuntaa. Paitsi, jos on riippuvainen kahvista, tai oikeastaan kofeiinista.

Kahvi ei ole päihde, toisin sanoen sitä ei nautita päihtymistarkoituksessa, mutta piristeeksi kofeiini kyllä luetaan. Piristeeksi, eli stimulantiksi. Joko kuulostaa pahaenteiseltä? Heristetyt sormet ja piirtotaulun vieressä poliisi.

Addiktio voi olla kenties liian voimakas termi puhuttaessa kahvista (jota vuonna 2011 suomalainen kulutti 9,7 kg henkeä kohden), eikä moni kahviaddikti riippuvaiseksi itseään miellä, vaikka aamu ilman kahvia ei jää heiltä eikä keneltäkään muultakaan huomaamatta. Päätä särkee ja keho viestittää, että jotain puuttuu. Tehokkuus heikkenee, ei lähde käyntiin. Tähän riippuvuus perustuu aina, oli sen kohde mikä tahansa: jostain on tullut niin vahvasti osa jokapäiväistä elämää, että ilman sitä oirehtii.

Kahvi ei ole ainoa stimulantti, johon suomalaiset ovat sankoin joukoin koukussa. Nikotiiniin, tai ihanvaan tupakkaan, tuohon toiseen kasvimaailman piruun, on koukussa satoja tuhansia suomalaisia. THL:n mukaan tupakka ei ole päihde, vaan nautintoaine, sillä sitä ei käytetä päihtymistarkoituksessa. Samalla tavoin kuin emme juo kahviakaan "päihtyäksemme"? Nautimmeko muka vain lämpimän nesteen juomisesta tai savun hengittämisestä? Nautimmeko mausta ja tunteesta niin kauan kun kahvia ja tupakkaa on saatavilla, ja kun emme niitä saa, huomaammekin nauttineemme kofeiinista ja nikotiinista? Ikävän lääketieteelliseltä kuullostavia termejä nuo -iini-päätteiset.

Jos tupakassakaan kyse ei ole päihtymisestä, voimakkaita kielikuvia ja raflaavia argumentteja tulisi varmaankin välttää (mutta mistä tekstit silloin eläisivät?). Sanottakoon kuitenkin, että hyvin monen suomalaisen päivien kulkua määrittää voimakkaasti stimuloiva aine, joka on kelvannut ihmisille niin hyönteismyrkyksi, oksennuslääkkeeksi kuin, kyllä, päihteeksikin. Toki tupakkaan suhtaudutaan kahvia huomattavasti negatiivisemmin, ja siihen on kai syynsä, tupakan terveyshaitat kun ovat moninkertaiset kahviin verrattuna. Nyt, kun Suomesta ollaan määrätietoisesti tekemässä savutonta, on kuitenkin mielekästä kysyä, millä ehdoilla ja millä perustein voi rajoittaa ihmisten vapautta huijata, virittää, sekoittaa tai tuhota elimistöään.

Jos pysytään nautintoaineissa mutta kastetaan pikkuvarvas päihteisiin, voidaan aina nostaa leka pöydälle ja ihmetellä sitä yhteiskuntamme huikeaa kaksinaismoralismia, joka sallii tietyt keskushermostoa äärimmäisen tehokkaasti lamaavat aineet ja kieltää toiset. Alkoholi, voimakkain sallittu "nautintoaineemme", on joka mittareilla kovan luokan huume, johon voi toisiksi pahimmassa tapauksessa kehittyä opiaattiriippuvuutta vastaava addiktio. Elimistönsä sekoittaminen ja tuhoaminen on kuitenkin alkoholin avulla jostain syystä täysin laillista.

(Alkoholin erityisasemaa tuntuu alleviivaavan jo se, että alkoholiriippuvuutta kuvataan yleisesti isminä, kun taas muihin päihteisiin liitetään yleensä addiktion kaltaiset temit. Kokainismi on oikea termi, mutta kukapa sitä käyttää?)

Tämä lainsäädännöllinen ristiriita on aina keskiössä, kun on puhe päihteiden, piristeiden ja, ah, nautintoaineiden laillistamisesta/kieltämisestä. Alkoholin asemaa yhteiskunnassamme perustellaan usein perinteillä. Sitä nyt vain on nautittu helvetin kauan, se on kotimaista, sitä on valmistettu täällä jo niin pitkään. Ei siihen kieltolakikaan tepsinyt, antaa olla, otetaas taas.

Perinteillä on toki merkityksensä, mutta pohjimmiltaan kyse on siitä, millainen suhde tietyllä nautintoaineella tai päihteellä on yhteiskunnan tarpeisiin, arvoihin ja tavoitteisiin.

Kahvin stimuloiva vaikutus on ohjattu kätevästi palvelemaan työtä. Kahvia juodaan erityisesti aamuisin, jotta jaksetaan herätä maailmaan, jokapäiväiseen kilvoitteluun, osa jopa töihin. Monilla työpaikoilla kahvinjuontia varten on pyhitetty oma tilansa. Kahvia juodaan töissä, jotta jaksetaan olla töissä.

Tupakkaa taas kuulee nykyään vastustettavan yhtä protestanttisin äänenpainoin: "Ravataan vaan tupakalla, menee työaikaa hukkaan." Tupakka hengästyttää. Kierrosaika huononee. Jaksaa jaksaa!

Sota-aikana Suomi hamstrasi kovia huumeita. Ei talvi- ja jatkosodan torjuntavoittoja pelkällä ruisleivällä, korvikkeella ja sisulla saavutettu: rintamalla jaettiin varsin avoimesti niin heroiinia, kokaiinia kuin meta-amfetamiiniakin. Siinä ei juuri porttiteorioita mietitty. Näiden sittemmin kiellettyjen/erittäin rajoitettujen aineiden suhde yhteiskuntaan oli sota-Suomessa tyystin erilainen. Niillä oli rooli, tarkoitus yhteiskunnassa. Niiden avulla luisti kaukopartion suksi. Nuo aineet olivat hetken verran hyväksyttyjä, tietyissä raameissa kylläkin, mutta hyväksyttyjä kuitenkin, ja melko helposti saatavilla.

Heroiinin suhde Suomen yhteiskuntaan oli vakiintunut vielä pitkään sodan jälkeenkin, vaikka pariskuntaa kauhisteltiin YK:n päämajassa New Yorkissa asti. Suomessa kului 40-luvun lopulla heroiinia vuodessa saman verran kuin muissa maissa keskimäärin 25 vuodessa. Nuhteita tuli, mutta rakastavaiset olivat jääräpäisiä. Tubi-Suomessa heroiinilla oli vielä tarkoitus, kun kokaiinin ja meta-amfetamiinin kaltaisille rintamaveteraanihuumeille oli jo annettu pakit. Vain YK:hon liittyminen merkitsi myönnytysten tekemistä, pitkän suhteen loppua ja heroiinin muuttumista joka kodin lääkekaapin vakiotropista pahamaineiseksi huumeeksi, jota injektoidaan likaisella sivukujalla likaiseen haavaan likaisella neulalla.

Kai sitten alkoholi on kovista huumeista yhteiskunnalle vähiten haitallisin. Ehkä jopa hyödyllisin? Alkoholinkäytön pitkät perinteet ovat vain auttaneet valjastamaan sen edes jossakin määrin osaksi yhteiskuntaa. Perinne helpottaa. Alkoholin nauttimistavat ja annostelu ovat jopa kokemattomille jokseenkin tuttuja, joten yliannostus ja riippuvuuden kehittyminen eivät ole yhtä läheisiä uhkakuvia kuin monien muiden päihteiden kanssa. Täten alkoholin suhde yhteiskuntaan on ainakin vakiintunut. Välillä voi mennä yli (sitä varten ovat viikonloput), kunhan ymmärretään katua ja tulla maanantaina töihin. Alkoholi ei ole piriste, pikemminkin päinvastoin. Se ei "laajenna tajuntaa". Valaistumisen kokemukset jäävät alkoholinkäyttäjillä usein valomerkkiin. Vallankumous ei kännissä luonnistu.

Alkoholin nauttimiseen onkin onnistuttu yleisesti liittämään "kohtuukäytön" kaltaisia termejä, asettamaan edes jonkinlaiset semanttiset suitset aineen käytölle. Todennäköistä on, että tämä johtuu yksinkertaisesti alkoholin laillisuudesta (joka taas perustuu sen hyväksi havaittuun suhteeseen vallitsevaan yhteiskuntaan), eikä siitä, että alkoholi itsessään olisi jotenkin muita päihteitä paremmin soveltuva "kohtuukäyttöön". Voisiko mitä tahansa päihdettä "nauttia kohtuudella", jos se vain olisi laillista? Mitä jos alkoholin sijaan voisi nauttia kohtuudella vaikka ketamiinia, bentsodiatsepiinia, amfetamiinia, buprenorfiinia, kannabista, LSD:tä, metyylifenidaattia, GHB:tä, ekstaasia, alkyylinitriitteja tai khatia (joista kaikki Britannian parlamentin alainen tieteellinen elin Science and Technology Committee on luokitellut ihmiselle vähemmän haitallisiksi kuin alkoholi)?

Niin, listan viimeisenä, vähiten haitallisena komeilee khat. Mitä jos Suomen kansan ykköspiristeeksi olisi kahvin sijaan päiväntasaajalta hiipinyt juuri khat? Mitä jos kahvikupillisen sijaan starttaisimme päivämme pureskelemalla khat-pensaan oksia ja lehtiä? Kiristelemme hampaitamme jo muutenkin työmatkalla, miksei tuikata energiaa antava luonnontuote sinne väliin?

Khatilla on haittavaikutuksensa. Se voi aiheuttaa esimerkiksi rytmihäiriöitä, päänsärkyä, unettomuutta, hyperaktiivisuutta ja ahdistusta. Pitkäaikainen khatinkäyttö voi altistaa vatsahaavalle ja maksavaurioille, ja pahimmillaan aine voi aiheuttaa masennusta ja unihäiriöitä.

Entäs kahvi? Unettomuus? Check. Vatsavaivat? Check. Sydämentykytykset? Check. Ja kuulkaa (ja kuvitelkaa poliisisetä piirtoheittimen viereen, kuvitelkaa appelsiinimies, neitsytlento):

Jatkuva, vähäinenkin kahvinjuonti ja kofeiinin saanti voi aiheuttaa nykytiedon mukaan osalle käyttäjistä fyysisen ja psyykkisen riippuvuuden, joka ilmenee ajoittain vieroitusoireina, esimerkiksi päänsärkynä. Jo kohtuullinen kofeiinin saanti saattaa herkillä ihmisillä pahentaa koettua ahdistuneisuutta, saada aikaan paniikkihäiriökohtauksia, lisätä masentuneisuutta ja vaikeuttaa syömishäiriöiden hoitoa. Hyvin runsas käyttö puolestaan voi yksittäistapauksina aiheuttaa paranoidisia harhaluuloja, maniaa, deliriumin kaltaisen tilan ja jopa pahentaa skitsofreenista prosessia. (Lähde: Duodecim-lehti)

Ehkä ongelma on siinä, että khat on päihteenä jopa liian perinteikäs. Moderni ihminen voisi äkisti tuntea olonsa kovin eksyneeksi, kun ymmärtäisi samaan aikaan rouskuttavansa puiden oksia ja näpräävänsä älypuhelinta.