"Perheet, vihaan teitä! Olette lukittuja koteja, suljettuja ovia, onnen mustasukkaisia vartijoita."
- André Gide
Perjantai, aamupäivä. Kuulen, miten taloyhtiöni työttömien pölynimurit käynnistyvät.
Lehdessä on taas yksi juttu lapsensaannista. Jutussa kolmikymppiset "havahtuvat" katumaan, miten eivät ymmärtäneet tehdä lapsia aiemmin. Eräs esiin nostettu perhe on onnellinen yhdestä lapsestaan, mutta harmittelee, kun vieläkin enemmän olisi ollut mahdollista hankkia!
Juttu on ykkösuutinen, kuinka muutenkaan. Pitkään on kauhisteltu sitä, miten syntyvyys Suomessa on nälkävuosien tasolla. Viikkokausia Suomessa on puitu sitä, miksi syntyvyys laskee, miten se saataisiin nousuun, eikä ole yllättävää, että syntyvyydestä puhutaan aivan kuin kansantaloudesta. Tämänkin aiheen taustalla lymyilee eliitin pelko siitä, mistä työvoima hankitaan jatkossa. Ihmiselämä on pelkkä tuloslaskelma.
Koska syntyvyyden laskusta on päätetty tehdä ongelma, on syyllisiäkin löydettävä. Lehdet ovat viime aikoina nimenneet heitä: liian koulutetut, liian vähän koulutetut, liian aktiiviset, liian passiiviset, liian sosiaaliset ja menevät, liian syrjäytyneet. Köyhät. Yksinasuvat. Akateemiset.
Sopeutumattomia kaikki. Perheettömät.
Miksi Suomessa kenenkään pitäisi tehdä lapsia? Jokainen täällä tehty lapsi on hedonistinen projekti. Vain epärehellinen ihminen kiistää tämän.
Nyt, kun Suomessa koko valtamedia on valjastettu jonkinnäköiseen nationalistis-hysteeriseen lapsentekokampanjaan, olisi syytä ilmaista vastaavissa määrin antinatalistisia äänenpainoja, vaikka sitten blogosfäärissä. Vaikka sitten puhuisin itselleni. Koska puhun itselleni. Puhun vain itseni puolesta, perheitä vastaan.
Ahtautuvan maailman kituminen olisi jo riittävä syy vastustaa lasten hankkimista, mutta vihaan lehdessä hymyilevää yksikköä jo siitä syystä, että he ylipäätään ovat perhe.
-------
Tiedän heti, kun näen ihmisen työntämässä lastenvaunujaan kadulla, että hän on lähtökohtaisesti minua vastaan. Tarkoitan, että hän jyräisi minut silmääkään räpäytämättä kärryillään, joka tilanteessa, kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kun ihmisestä tulee vanhempi, äiti tai isä, hän asettuu pysyvään puolustus- ja hyökkäysasentoon maailmaa vastaan. Hän asettaa lapsensa aggressiivisesti muita ihmisiä tärkeämmäksi. Se on primitiivinen reaktio, kulttuurinen umpilisäke, jota ei ole poistettu.
"Teen mitä vain lasteni eteen" kuulostaa jylhältä, koska siinä piilee uhkaus. Uhkaus muita ihmisiä kohtaan.
Ympäristö, kulttuurimme, suorastaan lietsoo vanhempia tähän omituiseen sotaan. Äidit kutsuvat itseään ylpeästi leijonaemoiksi, isät kerskailevat väkivaltaisella suhtautumisellaan tyttäriensä kosijoihin. Opettajat tuskastuvat raivoaviin vanhempiin, jotka epäilemättä vain uskovat "pitävänsä lapsensa puolia".
Toki lapsen asettaminen aina etusijalle on ainoa moraalisesti oikea teko, jos lapsen on saattanut maailmaan. Lapsen hankkiminen kun on aina itsekästä (jos kyse ei ole adoptiosta, joka onkin ainoa eettinen perheenlisäyksen malli). Olemattomalta ei kysytä mitään. Hänen halukkuuttaan tulla maailmaan ei tiedustella, ja kun on syntynyt, saa taakakseen kaikkien ilojen ja surujen mahdollisuuksien lisäksi kuolevaisuuden hellittämättömän painon, jonka ikeestä yksikään elävä ihminen ei pysty itseään irroittamaan. Jos lapsen päättää hankkia, on aivan turha itkeä "omasta ajasta", unettomuudesta, paskavaipoista tai muusta. Jos teit tietoisen päätöksen hankkia lapsi, olet syyllinen. Sinun velvollisuutesi on hyvittää uusi, aiheuttamasi elämä tekemällä siitä mahdollisimman hyvä, helppo ja mukava. Tästä ei keskustella.
Ja tietysti se pätee aikuisiin lapsiin! Ajatus siitä, että rikoksesi muka vanhenisi, on luihu. Iän myötä kuolevaisuus muuttuu yhä todellisemmaksi, alkaa muistuttaa itsestään. Lapsuudessa sentään uutuudenviehätys pitää säälimättömän totuuden loitolla, hyvässä tapauksessa. Iän myötä maailmaan saatettu alkaa karvaasti aavistella, miten kaikki päättyy. Ja saattaa hän heikkoudessaan, yhtä itsekkäistä syistä kuin vanhempansa (ympäristön paine, elämänpiirin painostava esimerkki, yksinäisyyden pelko, FOMO, mitä tahansa, sillä kaikki. syyt. tehdä. lapsia. ovat. itsekkäitä) syyllistyä samaan rikokseen, uuden elämän eli uuden kuoleman tuottamukseen. Kuolemanhan kaikki joutuvat kohtaamaan, kiitos vanhempiensa.
Vanhempien siis kuuluu rakastaa lastaan, täysin ehdoitta ja aina uhrautuen, se on heidän velvollisuutensa ja hinta, joka heidän tulee itsekkyydestään maksaa.
Tämä katkeruus puretaan muihin.
-------
Lapsentekoon ja lapsen kasvattamiseen liittyy niin iso määrä itsepetosta ja valheellisuutta, että on luonnollista, että jossain vaiheessa itsekkäinkin vanhempi päättää, jos ei rakastaa, niin ainakin pitää lastaan muita parempana, muita tärkeämpänä. Onhan lapsessa sentään häntä itseään. Vaikka kyseinen preferenssi ei manifestoituisi ikinä tekona, se on olemassa. Todennäköistä on, että jos sellainen valinnan tilanne tulisi, jossa tämän henkilökohtaisen jatkuvuuden henkilöitymän, oman lapsen, selviytyminen asetettaisiin vastakkain toisen ihmisen - vieläpä tuntemattoman sellaisen - kohtalon kanssa, niin että jomman kumman täytyisi kuolla, vanhempi päätyisi aina valitsemaan oman jälkikasvunsa selviytymisen. (Jälkikasvu on rehellinen sana. Siinä tiivistyy koko touhun itsekkyys.)
Olen perheitä vastaan, koska ne ovat minua vastaan. Kaikki perheet tuomitsevat minut kuolemaan.
Olisin tietysti perheitä vastaan muutenkin. Olen muita perheitä vastaan siksi, että olen itsekin perheenjäsen.
-------
Jostain syystä yksi tarkimpia muistikuviani lapsuudesta on se epämukavuus, jota koin, kun olin ystäväni luona käymässä, hänen perheensä kotona, ja tulin muistutetuksi vieraudestani. Saatoimme katsoa videota, pelata, piirrellä tai tehdä jotain muuta, mutta jokin yhdessäolossa muuttui olennaisesti, kun perheen arki tuli väliimme ystäväni vanhempien kotiintulon, ruokailun tai muun muodossa. Silloin jäin todella yksin.
Tunne oli niin spesifi, että se on helppo muistaa. Se ei ollut mukava, muttei myöskään dramaattinen, ja sille tuntui olevan perusteet. Korkeintaan moisesta yksinäisyydestä saattoi kokea syyllisyyttä. Sellaista laiminlyödyksi tulemisen tunnetta on kaikki syy pitää liioiteltuna ja kiittämättömänä. Joidenkin ystävieni perheet olivat minulle hyvin tuttuja, ja useimmat vanhemmat tekivät aina parhaansa tehdäkseen vieraan olon tervetulleeksi. Saatoin ruokaillakin heidän kanssaan.
Kaikesta huolimatta en ikinä voinut ollut "kuin kotonani", sillä tuollaisina hetkinä se oli mahdotonta. Minun vierauteni manifestoitui tavassa, jolla ystävälleni ojennettiin ketsuppipullo, tai jolla ystävääni puhuteltiin; "tules korjaamaan noi roskat." Minua taas puhuteltiin ja kohdeltiin eri tavalla, minä jäin sellaisesta osattomaksi.
Vai säästettiinkö minut siltä kaikelta?
Sehän oli puhdasta tottumusta, rutiinia (tai sellaisena se minulle näyttäytyi). Tylsää, intohimotonta, tylsistynyttä; niistä elkeistä oli täysin kuihtunut ja kadonnut se uteliaisuus, innostus ja kiinnostus, jota tunsin ystäviäni ja heidän erilaisuuttaan kohtaan. Noissa hetkissä vieraiden perheiden ruokapöydissä ja olohuoneissa oli kaikuja siitä maailmasta, jota tuossa iässä ei osaa arvostaa: omasta perheestä ja sen arjesta, josta ystävyys, muu maailma ja sen kaikki mahdollisuudet ja yllätykset merkitsevät aina riemuisaa pakoa.
Niin leikkimme keskeytyi toistuvasti siihen, että ystäväni joutui tekemään jotain, ja autoin tai en, maailmamme olivat täysin erillään. Oli jotenkin lohdutonta tulla muistutetuksi, että ystävällänikin oli jotain niin ankeaa kuin minulla, arki.
Siitä huolimatta, että ystäväni suostuivat osallistumaan perheensä arkeen vain vastahakoisesti ja palasivat lopulta siihen, mitä välillämme oli, ne hetket, jolloin odotin ystäväni syövän ateriansa loppuun sillä aikaa kun pelasin yksin, olivat hyvin mieleenpainuvia poikkeuksellisessa eristäytyneisyydessään. Vaikka ystävieni perhe-elämä oli minulle vierasta enkä kokenut siihen osallistumiseen minkäänlaista vetoa, poissulkeminen ei tuntunut ainakaan hyvältä. Ei se pahalta tai loukkaavalta tai vihamieliseltäkään tuntunut. Välinpitämättömältä ehkä? Ehkä sellaisina hetkinä ymmärsi, että tuo maailma, heidän perheensä, on kuitenkin jotain pysyvämpää ja perustellumpaa ja vahvempaa ja todellisempaa kuin se, mitä meidän välillämme oli. Ehkä silloin todella oppi ensimmäistä kertaa mikä on instituutio.
-------
Perhe on aina linnoitus. Perhe on poissulkeva yksikkö, joka on sodassa muita vastaan. Korkeimpana kunnianosoituksena se voi ottaa jonkun "perheenjäsenekseen"; silloin perhe katsoo uuden jäsenen enemmän omiinsa kuuluvaksi kuin osaksi sitä, mistä tämä on lähtöisin. Tästä poissulkevuudesta syntyy lujempi kiintyminen, lujempi sidos. Se on tuon siteen ehto.
Ei ole ihme, että järjestäytynyt rikollisuus on usein perhekeskeistä. Yhdysvalloissa mafian kulta-aikoina New Yorkin rikollisuutta pyörittivät viisi perhettä. "Perhe" on mafiassa kaiken ydin, oli kyse biologisista siteistä tai ei. Perhe pitää salaisuutensa, suojelee omiaan ja kostaa.
Perhe on myös kapitalistisen järjestelmän peruskivi ja tärkein yksikkö. Se on sitä poissulkevan, antagonistisen, kilpailullisen luonteensa vuoksi. Kapitalismi suosii perhettä tietysti myös siihen sisältyvän suvunjatkamisen takia - perhe tuottaa uusia kuluttajia sekä mahdollistaa kapitalismin rakenteet ylläpitävän ennustettavuuden ja jatkuvuuden joka tapauksessa: vallitseva kuluttamiseen, kilpailuun ja hierarkioihin perustuva maailmankuva toisintuu perheessä helposti, ajattelematta ja lähes luonnonvoimaisella sujuvuudella.
Perheenpäiden auktoriteetti hoitaa likaisen työn kapitalistien puolesta. Se sisäänajaa uuden ihmisen järjestelmään hienovaraisemmin ja salakavalammin kuin jokin perheen ulkopuolinen, saneleva instituutio. Syntyy vähemmän kitkaa, hommat luistavat, rattaat pyörivät sujuvammin.
Perhe on siis sonderkommando kapitalismin keskitysleirillä. Ja kuten sonderkommandot, perheet elävät paitsi omiensa luottamuksesta, myös omasta epätietoisuudestaan. Sonderkommandot eivät koskaan olleet täysin varmoja kohtalostaan. Se piti heidät elossa. Se mahdollisti harhaisenkin optimismin suuren epätoivon keskellä.
-------
Eetu Viren kirjoittaa esseessään Ystävyys eron harjoittamisena, miksi ystävyys - toisin kuin työhön, kouluun ja muihin "verkostoihin" liittyvät muodolliset sosiaaliset mikromaailmat - on lähtökohtaisesti antikapitalistista:
"Ystävä on se, jonka kanssa voi samaan aikaan olla vapaasti itsensä ja erilainen kuin on. Ystävyys on muodollisen sosiaalisen mikromaailman vastakohta siksi, että ystävän kanssa ei tarvitse keskustella ('selittää') mutta ei myöskään sulkeutua itseensä. Koska ystävä tuntee sinut paremmin kuin kukaan, hänen kanssaan ei tarvitse olla samanlainen kuin itse, samanlainen kuin ennen. Ystävä on katalyytti, joka saa eroamaan itsestä, uskaltamaan tehdä eron. Ja samalla toinen, joka pakottaa tulemaan ulos itsestä, uskomaan että kaikki eivät ole samanlaisia kuin itse olen. Ystävä ei ihmettele, että olet erilainen kuin ennen, koska hän ihmettelee alati, että olet erilainen kuin hän. Ystävyys ei ole raakaa läheisyyttä, välittömyyttä vaan etäisyyttä yhteisessä.
-
Ystävyys on [Maurice] Blanchot’n sanoin yhteistä vierautta, astumista yhdessä ulos kaikista sisäisyyden muodoista: valtiosta, perheestä, omasta itsestä tai minästä. Nykyisin yksilöllisen, mutta samaan aikaan yhteen hiileen puhaltavan, siis itsestään vastuun kantavan, mutta kansakunnan kilpailukyvyn puolesta uhrautuvan subjektin tuottaminen on kapitalismin olemassaolon tärkein edellytys. Siksi ystävyys merkitsee parhaimmillaan aktiivista vieraantumista yhteiskunnasta, konfliktin tai antagonismin tuottamista.
Ystävyys 'äärettömänä etäisyytenä suurimmassa tuttuudessa' on eron hyväksymistä tai vahvistamista, eron tuntemista positiivisena eikä jonain, joka olisi kumottava tai ylitettävä. Kapitalistinen yhteiskunta käsittää eron aina negatiivisena ja pyrkii kääntämään erot negatiivisiksi, hierarkisiksi. Kaikkien on kilpailtava toisiaan vastaan ryhminä, identiteetteinä, yksilöinä. Siksi ystävyys sanan varsinaisessa merkityksessä on yhteiskunnan, kapitalismin vastaista ja sen laittaminen täytäntöön maailmassa, jossa elämme, edellyttää maailman perustan kumoamista."
Perhekeskeinen, kapitalistinen ja nationalistinen, hierarkioihin uskova yhteiskunta vastustaa ystävyyttä, ja se näkyy kaikkialla: ihmisiä puserretaan perheiksi väkisin. Kimppakämpät muutetaan lapsiperheiden omistusasunnoiksi, yksinasuvat ja lapsettomat jäävät aina viimeiseksi kun kakkua jaetaan. Ystäväporukat hajoitetaan yksi kotoa soitettu, vetoava tai vaativa puhelu kerrallaan.
Ystävyys, joka ei perustu muuhun kuin haluun olla, elää ja toimia yhdessä, mitään toisilta edellyttämättä, heidän erilaisuutensa hyväksyen, on aina avoin laajentumaan, sisällyttämään muita maailmassa eläviä itsenäisiä ja erilaisia, mutta ei vaadi sitä, se ei vaadi mitään, ei jatkuvuuttakaan, ystävyyteen eivät kuulu suunnitelmat, kehittämiset ja tehostamiset, ystävyys on kyseenalaistamaton "nyt".
-------
Ystävyyskin on mafiaterminologiassa ladattu merkityksillä. FBI-agentti Joe Pistonen muistelmiin perustuva elokuva Donnie Brasco (1997) teki maailmalle tutuksi sanan ympärille punotun mafiakoodiston: minun ystäväni, "friend of mine", on yksittäisen perheenjäsenen luotettavaksi katsottu yhteistyökumppani. "Friend of ours", ystävämme, puolestaan on perheenjäsen.
Yksi ero on kuitenkin mafiassakin selvä: perheet sotivat, ystävät eivät.
- André Gide
Perjantai, aamupäivä. Kuulen, miten taloyhtiöni työttömien pölynimurit käynnistyvät.
Lehdessä on taas yksi juttu lapsensaannista. Jutussa kolmikymppiset "havahtuvat" katumaan, miten eivät ymmärtäneet tehdä lapsia aiemmin. Eräs esiin nostettu perhe on onnellinen yhdestä lapsestaan, mutta harmittelee, kun vieläkin enemmän olisi ollut mahdollista hankkia!
Juttu on ykkösuutinen, kuinka muutenkaan. Pitkään on kauhisteltu sitä, miten syntyvyys Suomessa on nälkävuosien tasolla. Viikkokausia Suomessa on puitu sitä, miksi syntyvyys laskee, miten se saataisiin nousuun, eikä ole yllättävää, että syntyvyydestä puhutaan aivan kuin kansantaloudesta. Tämänkin aiheen taustalla lymyilee eliitin pelko siitä, mistä työvoima hankitaan jatkossa. Ihmiselämä on pelkkä tuloslaskelma.
Koska syntyvyyden laskusta on päätetty tehdä ongelma, on syyllisiäkin löydettävä. Lehdet ovat viime aikoina nimenneet heitä: liian koulutetut, liian vähän koulutetut, liian aktiiviset, liian passiiviset, liian sosiaaliset ja menevät, liian syrjäytyneet. Köyhät. Yksinasuvat. Akateemiset.
Sopeutumattomia kaikki. Perheettömät.
Miksi Suomessa kenenkään pitäisi tehdä lapsia? Jokainen täällä tehty lapsi on hedonistinen projekti. Vain epärehellinen ihminen kiistää tämän.
Nyt, kun Suomessa koko valtamedia on valjastettu jonkinnäköiseen nationalistis-hysteeriseen lapsentekokampanjaan, olisi syytä ilmaista vastaavissa määrin antinatalistisia äänenpainoja, vaikka sitten blogosfäärissä. Vaikka sitten puhuisin itselleni. Koska puhun itselleni. Puhun vain itseni puolesta, perheitä vastaan.
Ahtautuvan maailman kituminen olisi jo riittävä syy vastustaa lasten hankkimista, mutta vihaan lehdessä hymyilevää yksikköä jo siitä syystä, että he ylipäätään ovat perhe.
-------
Tiedän heti, kun näen ihmisen työntämässä lastenvaunujaan kadulla, että hän on lähtökohtaisesti minua vastaan. Tarkoitan, että hän jyräisi minut silmääkään räpäytämättä kärryillään, joka tilanteessa, kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kun ihmisestä tulee vanhempi, äiti tai isä, hän asettuu pysyvään puolustus- ja hyökkäysasentoon maailmaa vastaan. Hän asettaa lapsensa aggressiivisesti muita ihmisiä tärkeämmäksi. Se on primitiivinen reaktio, kulttuurinen umpilisäke, jota ei ole poistettu.
"Teen mitä vain lasteni eteen" kuulostaa jylhältä, koska siinä piilee uhkaus. Uhkaus muita ihmisiä kohtaan.
Ympäristö, kulttuurimme, suorastaan lietsoo vanhempia tähän omituiseen sotaan. Äidit kutsuvat itseään ylpeästi leijonaemoiksi, isät kerskailevat väkivaltaisella suhtautumisellaan tyttäriensä kosijoihin. Opettajat tuskastuvat raivoaviin vanhempiin, jotka epäilemättä vain uskovat "pitävänsä lapsensa puolia".
Toki lapsen asettaminen aina etusijalle on ainoa moraalisesti oikea teko, jos lapsen on saattanut maailmaan. Lapsen hankkiminen kun on aina itsekästä (jos kyse ei ole adoptiosta, joka onkin ainoa eettinen perheenlisäyksen malli). Olemattomalta ei kysytä mitään. Hänen halukkuuttaan tulla maailmaan ei tiedustella, ja kun on syntynyt, saa taakakseen kaikkien ilojen ja surujen mahdollisuuksien lisäksi kuolevaisuuden hellittämättömän painon, jonka ikeestä yksikään elävä ihminen ei pysty itseään irroittamaan. Jos lapsen päättää hankkia, on aivan turha itkeä "omasta ajasta", unettomuudesta, paskavaipoista tai muusta. Jos teit tietoisen päätöksen hankkia lapsi, olet syyllinen. Sinun velvollisuutesi on hyvittää uusi, aiheuttamasi elämä tekemällä siitä mahdollisimman hyvä, helppo ja mukava. Tästä ei keskustella.
Ja tietysti se pätee aikuisiin lapsiin! Ajatus siitä, että rikoksesi muka vanhenisi, on luihu. Iän myötä kuolevaisuus muuttuu yhä todellisemmaksi, alkaa muistuttaa itsestään. Lapsuudessa sentään uutuudenviehätys pitää säälimättömän totuuden loitolla, hyvässä tapauksessa. Iän myötä maailmaan saatettu alkaa karvaasti aavistella, miten kaikki päättyy. Ja saattaa hän heikkoudessaan, yhtä itsekkäistä syistä kuin vanhempansa (ympäristön paine, elämänpiirin painostava esimerkki, yksinäisyyden pelko, FOMO, mitä tahansa, sillä kaikki. syyt. tehdä. lapsia. ovat. itsekkäitä) syyllistyä samaan rikokseen, uuden elämän eli uuden kuoleman tuottamukseen. Kuolemanhan kaikki joutuvat kohtaamaan, kiitos vanhempiensa.
Vanhempien siis kuuluu rakastaa lastaan, täysin ehdoitta ja aina uhrautuen, se on heidän velvollisuutensa ja hinta, joka heidän tulee itsekkyydestään maksaa.
Tämä katkeruus puretaan muihin.
-------
Lapsentekoon ja lapsen kasvattamiseen liittyy niin iso määrä itsepetosta ja valheellisuutta, että on luonnollista, että jossain vaiheessa itsekkäinkin vanhempi päättää, jos ei rakastaa, niin ainakin pitää lastaan muita parempana, muita tärkeämpänä. Onhan lapsessa sentään häntä itseään. Vaikka kyseinen preferenssi ei manifestoituisi ikinä tekona, se on olemassa. Todennäköistä on, että jos sellainen valinnan tilanne tulisi, jossa tämän henkilökohtaisen jatkuvuuden henkilöitymän, oman lapsen, selviytyminen asetettaisiin vastakkain toisen ihmisen - vieläpä tuntemattoman sellaisen - kohtalon kanssa, niin että jomman kumman täytyisi kuolla, vanhempi päätyisi aina valitsemaan oman jälkikasvunsa selviytymisen. (Jälkikasvu on rehellinen sana. Siinä tiivistyy koko touhun itsekkyys.)
Olen perheitä vastaan, koska ne ovat minua vastaan. Kaikki perheet tuomitsevat minut kuolemaan.
Olisin tietysti perheitä vastaan muutenkin. Olen muita perheitä vastaan siksi, että olen itsekin perheenjäsen.
-------
Jostain syystä yksi tarkimpia muistikuviani lapsuudesta on se epämukavuus, jota koin, kun olin ystäväni luona käymässä, hänen perheensä kotona, ja tulin muistutetuksi vieraudestani. Saatoimme katsoa videota, pelata, piirrellä tai tehdä jotain muuta, mutta jokin yhdessäolossa muuttui olennaisesti, kun perheen arki tuli väliimme ystäväni vanhempien kotiintulon, ruokailun tai muun muodossa. Silloin jäin todella yksin.
Tunne oli niin spesifi, että se on helppo muistaa. Se ei ollut mukava, muttei myöskään dramaattinen, ja sille tuntui olevan perusteet. Korkeintaan moisesta yksinäisyydestä saattoi kokea syyllisyyttä. Sellaista laiminlyödyksi tulemisen tunnetta on kaikki syy pitää liioiteltuna ja kiittämättömänä. Joidenkin ystävieni perheet olivat minulle hyvin tuttuja, ja useimmat vanhemmat tekivät aina parhaansa tehdäkseen vieraan olon tervetulleeksi. Saatoin ruokaillakin heidän kanssaan.
Kaikesta huolimatta en ikinä voinut ollut "kuin kotonani", sillä tuollaisina hetkinä se oli mahdotonta. Minun vierauteni manifestoitui tavassa, jolla ystävälleni ojennettiin ketsuppipullo, tai jolla ystävääni puhuteltiin; "tules korjaamaan noi roskat." Minua taas puhuteltiin ja kohdeltiin eri tavalla, minä jäin sellaisesta osattomaksi.
Vai säästettiinkö minut siltä kaikelta?
Sehän oli puhdasta tottumusta, rutiinia (tai sellaisena se minulle näyttäytyi). Tylsää, intohimotonta, tylsistynyttä; niistä elkeistä oli täysin kuihtunut ja kadonnut se uteliaisuus, innostus ja kiinnostus, jota tunsin ystäviäni ja heidän erilaisuuttaan kohtaan. Noissa hetkissä vieraiden perheiden ruokapöydissä ja olohuoneissa oli kaikuja siitä maailmasta, jota tuossa iässä ei osaa arvostaa: omasta perheestä ja sen arjesta, josta ystävyys, muu maailma ja sen kaikki mahdollisuudet ja yllätykset merkitsevät aina riemuisaa pakoa.
Niin leikkimme keskeytyi toistuvasti siihen, että ystäväni joutui tekemään jotain, ja autoin tai en, maailmamme olivat täysin erillään. Oli jotenkin lohdutonta tulla muistutetuksi, että ystävällänikin oli jotain niin ankeaa kuin minulla, arki.
Siitä huolimatta, että ystäväni suostuivat osallistumaan perheensä arkeen vain vastahakoisesti ja palasivat lopulta siihen, mitä välillämme oli, ne hetket, jolloin odotin ystäväni syövän ateriansa loppuun sillä aikaa kun pelasin yksin, olivat hyvin mieleenpainuvia poikkeuksellisessa eristäytyneisyydessään. Vaikka ystävieni perhe-elämä oli minulle vierasta enkä kokenut siihen osallistumiseen minkäänlaista vetoa, poissulkeminen ei tuntunut ainakaan hyvältä. Ei se pahalta tai loukkaavalta tai vihamieliseltäkään tuntunut. Välinpitämättömältä ehkä? Ehkä sellaisina hetkinä ymmärsi, että tuo maailma, heidän perheensä, on kuitenkin jotain pysyvämpää ja perustellumpaa ja vahvempaa ja todellisempaa kuin se, mitä meidän välillämme oli. Ehkä silloin todella oppi ensimmäistä kertaa mikä on instituutio.
-------
Perhe on aina linnoitus. Perhe on poissulkeva yksikkö, joka on sodassa muita vastaan. Korkeimpana kunnianosoituksena se voi ottaa jonkun "perheenjäsenekseen"; silloin perhe katsoo uuden jäsenen enemmän omiinsa kuuluvaksi kuin osaksi sitä, mistä tämä on lähtöisin. Tästä poissulkevuudesta syntyy lujempi kiintyminen, lujempi sidos. Se on tuon siteen ehto.
Ei ole ihme, että järjestäytynyt rikollisuus on usein perhekeskeistä. Yhdysvalloissa mafian kulta-aikoina New Yorkin rikollisuutta pyörittivät viisi perhettä. "Perhe" on mafiassa kaiken ydin, oli kyse biologisista siteistä tai ei. Perhe pitää salaisuutensa, suojelee omiaan ja kostaa.
Perhe on myös kapitalistisen järjestelmän peruskivi ja tärkein yksikkö. Se on sitä poissulkevan, antagonistisen, kilpailullisen luonteensa vuoksi. Kapitalismi suosii perhettä tietysti myös siihen sisältyvän suvunjatkamisen takia - perhe tuottaa uusia kuluttajia sekä mahdollistaa kapitalismin rakenteet ylläpitävän ennustettavuuden ja jatkuvuuden joka tapauksessa: vallitseva kuluttamiseen, kilpailuun ja hierarkioihin perustuva maailmankuva toisintuu perheessä helposti, ajattelematta ja lähes luonnonvoimaisella sujuvuudella.
Perheenpäiden auktoriteetti hoitaa likaisen työn kapitalistien puolesta. Se sisäänajaa uuden ihmisen järjestelmään hienovaraisemmin ja salakavalammin kuin jokin perheen ulkopuolinen, saneleva instituutio. Syntyy vähemmän kitkaa, hommat luistavat, rattaat pyörivät sujuvammin.
Perhe on siis sonderkommando kapitalismin keskitysleirillä. Ja kuten sonderkommandot, perheet elävät paitsi omiensa luottamuksesta, myös omasta epätietoisuudestaan. Sonderkommandot eivät koskaan olleet täysin varmoja kohtalostaan. Se piti heidät elossa. Se mahdollisti harhaisenkin optimismin suuren epätoivon keskellä.
-------
Eetu Viren kirjoittaa esseessään Ystävyys eron harjoittamisena, miksi ystävyys - toisin kuin työhön, kouluun ja muihin "verkostoihin" liittyvät muodolliset sosiaaliset mikromaailmat - on lähtökohtaisesti antikapitalistista:
"Ystävä on se, jonka kanssa voi samaan aikaan olla vapaasti itsensä ja erilainen kuin on. Ystävyys on muodollisen sosiaalisen mikromaailman vastakohta siksi, että ystävän kanssa ei tarvitse keskustella ('selittää') mutta ei myöskään sulkeutua itseensä. Koska ystävä tuntee sinut paremmin kuin kukaan, hänen kanssaan ei tarvitse olla samanlainen kuin itse, samanlainen kuin ennen. Ystävä on katalyytti, joka saa eroamaan itsestä, uskaltamaan tehdä eron. Ja samalla toinen, joka pakottaa tulemaan ulos itsestä, uskomaan että kaikki eivät ole samanlaisia kuin itse olen. Ystävä ei ihmettele, että olet erilainen kuin ennen, koska hän ihmettelee alati, että olet erilainen kuin hän. Ystävyys ei ole raakaa läheisyyttä, välittömyyttä vaan etäisyyttä yhteisessä.
-
Ystävyys on [Maurice] Blanchot’n sanoin yhteistä vierautta, astumista yhdessä ulos kaikista sisäisyyden muodoista: valtiosta, perheestä, omasta itsestä tai minästä. Nykyisin yksilöllisen, mutta samaan aikaan yhteen hiileen puhaltavan, siis itsestään vastuun kantavan, mutta kansakunnan kilpailukyvyn puolesta uhrautuvan subjektin tuottaminen on kapitalismin olemassaolon tärkein edellytys. Siksi ystävyys merkitsee parhaimmillaan aktiivista vieraantumista yhteiskunnasta, konfliktin tai antagonismin tuottamista.
Ystävyys 'äärettömänä etäisyytenä suurimmassa tuttuudessa' on eron hyväksymistä tai vahvistamista, eron tuntemista positiivisena eikä jonain, joka olisi kumottava tai ylitettävä. Kapitalistinen yhteiskunta käsittää eron aina negatiivisena ja pyrkii kääntämään erot negatiivisiksi, hierarkisiksi. Kaikkien on kilpailtava toisiaan vastaan ryhminä, identiteetteinä, yksilöinä. Siksi ystävyys sanan varsinaisessa merkityksessä on yhteiskunnan, kapitalismin vastaista ja sen laittaminen täytäntöön maailmassa, jossa elämme, edellyttää maailman perustan kumoamista."
Perhekeskeinen, kapitalistinen ja nationalistinen, hierarkioihin uskova yhteiskunta vastustaa ystävyyttä, ja se näkyy kaikkialla: ihmisiä puserretaan perheiksi väkisin. Kimppakämpät muutetaan lapsiperheiden omistusasunnoiksi, yksinasuvat ja lapsettomat jäävät aina viimeiseksi kun kakkua jaetaan. Ystäväporukat hajoitetaan yksi kotoa soitettu, vetoava tai vaativa puhelu kerrallaan.
Ystävyys, joka ei perustu muuhun kuin haluun olla, elää ja toimia yhdessä, mitään toisilta edellyttämättä, heidän erilaisuutensa hyväksyen, on aina avoin laajentumaan, sisällyttämään muita maailmassa eläviä itsenäisiä ja erilaisia, mutta ei vaadi sitä, se ei vaadi mitään, ei jatkuvuuttakaan, ystävyyteen eivät kuulu suunnitelmat, kehittämiset ja tehostamiset, ystävyys on kyseenalaistamaton "nyt".
-------
Ystävyyskin on mafiaterminologiassa ladattu merkityksillä. FBI-agentti Joe Pistonen muistelmiin perustuva elokuva Donnie Brasco (1997) teki maailmalle tutuksi sanan ympärille punotun mafiakoodiston: minun ystäväni, "friend of mine", on yksittäisen perheenjäsenen luotettavaksi katsottu yhteistyökumppani. "Friend of ours", ystävämme, puolestaan on perheenjäsen.
Yksi ero on kuitenkin mafiassakin selvä: perheet sotivat, ystävät eivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti