Avoin kirje Oskari Onniselle eli: Kuinka löysin sisäisen porvarini ja opin vihaamaan räppiä

Olen aikaisemmin jättänyt Oskari Onnisen tekstien ja niiden synnyttämien kohujen (mitä näitä nyt on ollut, yksi?) kommentoinnin väliin, sillä yleisesti ottaen pidän rock-kriitikon hommaa urheilutoimittajan työn jälkeen tyhjänpäiväisimpänä ja surullisimpana työnkuvana koko mediakentällä (ja tämä kenttä pitää sisällään hyvin turhia töitä). Näiden työnkuva kun on patsastella Uuno Kailaan runon ramman tavoin pallokentän laidalla, "silmin kuumeisin".

Kaikki oleellisin tapahtuu heistä riippumatta, kentällä tai ääniaaltoina ilmassa. He vain tunkevat luodun tilanteen ja sen kokijan, urheilijoiden ja yleisön, musiikin ja kuuntelijan väliin, ja yrittävät parhaansa mukaan tulla huomatuksi. Intertekstuaalisuutta! Ironiaa! Akateemista, rikasta ja polveilevaa kielenkäyttöä! He pyrkivät naurattamaan, vihastuttamaan. He ajelevat yksipyöräisellä sirkuksen parkkipaikalla.

Robotit tekevät nykyään jo yhtä päteviä juttuja kuin urheilutoimittajat. Rock-kriitikoiden työtä varten tuskin kehitetään mitään robottia.

Onnisen viimeisin Rumbassa julkaistu, kotimaista rap-musiikkia tarkasteleva kolumni, sai kyllä itsessäni aikaan tuohtumusta. Myönnän. Tuohtumus on ihan kivaa, ja vielä tyydyttävämpää, jos se inspiroi tekemään itse jotain. Elikkäs lähdetään nyt mukaan tähän ralliin pelaamaan omaa peliä ja katsotaan mihin se riittää.

Onnisen teksti vääntää alusta lähtien mieltä suunnattomassa, ylimielisessä lapsellisuudessaan. "Uskottavin syrjäytymiskokemus?" Mitä vittua?

Pääpointti Oskarilla on, että Suomessa ei ole yhtä paha meno kuin jenkeissä, joten suomalaisten räppärien kannattaa vetää touhunsa reilusti yli ja verhoilla kaikenlainen yhteiskunnallisuus, aggressio, kapina (yms. mistä nuorisolaismusiikki on aina elänyt) kivan ironiseen viittaan, jotta Oskari voi sitä kuunnella nolostumatta, toisin kuin Julma-Henriä. Tuuttimörköä ja Kridlokkia sentään kehtaa nykyään punastumatta kuunnella.

Mieleen tulee erään toisen Rumban rock-kriitikon, Mervi Vuorelan arvostelu Julma-Henrin (tämä mies taitaa todella tehdä jotain oikein) levystä Psykoterapia. Vuorelankin mielestä hyvin suora puhe (Henri kehtaa olla välillä käyttämättä loppusointuja) mielenterveysongelmista on vaivaannuttavaa, noloa.

"Hengästyttävän pitkät riimit on kirjoitettu ilmeisen tosissaan, mikä tekee kuuntelukokemuksesta erityisen vaivaannuttavan – kuin nauraisi tahtomattaan kehitysvammaiselle lapselle."

"Kiitosta on annettava erityisesti arasta ja henkilökohtaisesti vaikeasta aihepiiristä, josta Julma-Henrillä lienee omakohtaista kokemusta. Harmi vain, että sanoitukset aiheuttavat enemmänkin myötähäpeää kuin samastumista."

Samankaltaisuudet Onnisen ja Vuorelan tekstien välillä eivät jää vain kyvyttömyyteen/haluttomuuteen nähdä Henrissä muuta kuin Al-Qaida Finland ja Vaasanaukion konsertti. Onnisen ja Vuorelan retoriikassa yksi häiritsevämpiä piirteitä on juuri tämä keskiluokkainen nolouden kammo. Enemmän kuin teilaamiensa räppärien, juuri heidän teksteistään välittyy kovin kylmä maailmankatsomus.

Keskiluokkaiset hipsterit kyllä höristävät korvansa ja avaavat silmänsä vilpittömyydelle, jos se vain on kuitenkin varustettu jollakin alt.lit. tai new sincerity -hygieniasuojalla, jotta heidän ei sentään tarvitsisi, hyi, vaivaantua. Kun vilpittömästi avautuu ilmaisukyvyltään erilainen tyyppi, jolla ei heilukaan Foucault sepaluksestaan näytillä, se on vain noloa. Eikä kukaan nyt halua sentään nolo olla!

Onnisen sanomisen tarve palvelee tässä viimeisimmässä kolumnissa maailmankuvaa, jossa rento, Kalliossa pleikkaria takova pössyttelijä on se Uskottavin Syrjäytymiskokemus ja piripsykoosi oululaisessa kebab-kuppilassa ei vain yksinkertaisesti ole Totta. Ei ole uskottavaa, jos ei itse siihen pysty samaistumaan.

Kotimainen rap tuo tehokkaasti esiin ihmisessä piilevän sisäisen porvarin. Kun laittaa soimaan Petosta, Ikosta, Henkkaa tai Stenkkaa, jostakin päin alkaa kuulua tuttu narina: "Menis töihin", "Suomessa ei oo gettoja", "ihan ittestä kiinni", "saa sossusta rahaa", "ei pärjäis jenkeissä sekuntiakaan". Hellyttävää.

Suurin osa näistä "suomalaisesta gangstarapista" (käyttävätkö tätä termiä vain kriitikot?) närkästyvistä ei ole ko. musiikkiin juuri perehtynytkään. Tuohtumus on samaa sorttia kuin isoisällä pitkätukkia kuullessaan kuuskytluvulla, yhtä paljon omiin mielikuviin ja ennakkoluuloihin perustuvaa, ja siksi sanojastaan hyvin paljon kertovaa.

Onnisen sinisten silmien (en tiedä hänen silmiensä väriä) voi melkein nähdä kiiltävän kirkkaina, kun hän kirjoittaa näistä maagisista "gangstereista". Kotimaisen "gangstarapin" naurettavuudesta vaahtoavat vaalivat herttaisen naiivia mielikuvaa Ameriikan räp-skenestä, jossa Ice Cube ampui poliiseja haulikolla. Koska he eivät ole Suomessa tällaista todistaneet ja muutenkin ovat kovin varmoja siitä että jokainen suomalainen on kuitenkin yleisesti ottaen lottovoittaja, heidän mielestään sosiaalisista ongelmista (nolon) vakavasti, (vaivaannuttavan) vihaisesti räppäävät eivät ole kyllin uskottavia.

Käsi kädessä tämän fantastisen Ameriikan-mielikuvan kanssa kulkee ennakkokäsitys, jonka mukaan Suomessa joku oikeasti räppää drive by -ammuskeluista. Onninen puhuu Julma-Henrin, Steen1:n ja Petoksen yrityksestä "tuoda gangsta rap -perinne suomeen" sekä heidän "kuvitelmistaan". Näin heikkoon harrastuneisuuteen pohjautuvat kommentit olisi helppoa (ja oikein) sivuuttaa, mutta toivon Onnisen jotenkin päätyvän lukemaan tämän. Räppiin mieltyneenä ja sitä kuuntelevana olisi kiva tietää, mitkä näiden artistien tuotokset Onninen määrittelee "kuvitelmaksi." Sen, mihin hän ei itse voi samaistua?

Harva kotimainen räppäri yrittää riimeissään asettaa itseään Comptoniin, vähiten Onnisen mainitsemat artistit. Se, minkä kriitikot tykkäävät niputtaa termin "suomalainen gangstarap" alle, pitää sisällään pääsasiassa hyvin suomalaista kuvastoa: ankeita kerrostalolähiöitä, sosiaaliturvaa, laillisia ja laittomia päihteitä, yksinhuoltajuutta, mielenterveysongelmia ja isompia tai pienempiä rikoksia. Vaikka ei itse olisi näiden asioiden kanssa tekemisissä, ei se ole mitään "kuvitelmaa". Hyvin usein kotimaiset räppärit toimivat vain vanhan viisauden mukaan: Kirjoita siitä, mistä tiedät. Ei se pakollista ole, mutta useimmille luontevin tapa.

Ja vaikka ei tietäisikään, mitä väliä?

Tämä aitouden vaatimus on rap-musiikin aktiivisimpienkin kuuntelijoiden piirissä varsin yleinen ilmiö, mutta ei se sitä yhtään vähemmän typeräksi tee. Jonkinlaisen katu-uskottavuuden ja "aitouden" vaatiminen on erityisesti rap-musiikkiin kohdistuva juttu.

Totta kai rap syntyi alun perin Kovista Oloista. Rockin kivijalka, blues, oli yhtä lailla kuisteillaan hengailevien, alkoholisoituneiden tyhjäntoimittajien ja syrjäytyneiden touhua, ja lyriikat sen mukaisia. Eipä kukaan Claptonilta ole silti tivannut Surreyn katu-uskottavuusprosenttia, puhumattakaan elämänkoulun todistusta kotimaisilta blues-ukoilta. Muussa populaarimusiikin lyriikassa ollaan jo vähitellen ymmärretty pätevän sama kuin kirjallisuudessakin: kertoja ≠ tekijä. Ehkä sitten, kun rapkin on jo vakiintunut koko kansan musiikiksi ja pääministeri väläyttelee Bloods-tervehdyksiä, päästään tästäkin lapsellisesta ajatuksesta ja voidaan keskittyä musiikkiin.

Ennen sitä, valitettavasti, joudumme kuitenkin kuuntelemaan Oskari Onnisen kaltaisten tyyppien lässytystä siitä, kumpi naamarimies on uskottavampi, Sairas † vai Eevil Stöö.

Voisin nyt lopettaa. Niko Peltonen kirjoitti blogissaan asiasta muutenkin aika tyhjentävästi.

Suomiräpin pyörittely siinä määrin, kun Onninen ja vaikka Pauli Komonen tekevät, on vain ramman kuperkeikkaa pelikentän laidalla. Loppujen lopuksi Oskari Onnisen Rumba-kolumni herättää mielikuvan: Oskari kuuntelee ensin seinän läpi bileitä, joihin häntä ei ole kutsuttu, ja sitten kirjoittaa seinän takaa kantautuvasta "pöhinästä" valtavan hienon analyysin. Totuus on kuitenkin se, että se on silti analyysi seinän takaa kuuluvista äänistä.